Suomi on pieni maa. Vastaantulevat ihmiset ovat usein putkiloituneita ajatuksineen ja jämähtäneet omaan pieneen maailmaansa omalle mukavuusalueelleen.
Bussissa vastaantulevan tuntemattoman hymy. Mikähän hullu toikin on? Ei varmasti ollut suomalainen. Tai jos oli, niin tais olla ainakin humalassa.
Täällä perspektiivit jäävät harmillisen kapeiksi ja ennakkoluuloisuus on surullisen usein oletusarvo.
Suorastaan hirvittävää! Onko mitään enää tehtävissä?!
Minusta on! Ja paljonkin. Me ihmiset olemme siitä ihmeellisiä eläimiä, että jonkin aistikenttäämme saapuvan ärsykkeen ja reaktion välissä omaamme kauniin vapauden valita miten reagoimme.
Annapa, kun kerron tarinan.
Olipa kerran, kauan kauan sitten, nuori ja uljas prinssi. Tarina alkaa, kun prinssi pysähtyy paikalleen pohtimaan pysäyttävää ajatusta:
”Millaista elämää mä oikein haluan heijastella kuolinvuoteellani taaksepäin?”
Prinssi säpsähtää. Hän havahtuu ajatukseen, että onhan tää elämä, niin kliseistä kuin se onkin, aivan liian lyhyt ja kallisarvoinen jäädäkseen aloilleen mihinkään.
Minun tarinani
Reilu kuukausi sitten päätin riipasta.
Bookkasin itselleni rehellisen menolipun Väli-Amerikkaan. Opiskelut, koti, frendit ja oikeastaan koko elämä saa nyt luvan jäädä hyytymään tauolle tänne rakkaaseen koto-Suomeen.
”Mun tarinaan tulee niin paljon kaarteita ja käänteitä, ettei varmasti oo hymystä pulaa. Kuolinvuoteellani mä sit nauran, tippa linssissä, niitä viimeisiä sekunteja,”mä päätin.
Hieno mies ei tuudittaudu jämähtämään mukavuusalueelleen vaan imee sienen lailla uusia näkökulmia ja pyrkii ennenkaikkea ymmärtämään. Hieno mies pyrkii nimenomaan asettumaan toisen kenkiin.
Ja muutenkin, lets face it: ei näillä tarinoilla oikeasti ole onnellisia loppuja. Prinssi ei ratsasta onnellisesti prinsessa olallaan taivaanrantaan ja sen pituinen se. Se on kylmä fakta. Sä et elä missään muussa sekunissa kuin juuri siinä missä oot just nyt. On taisteltava tämänhetkisen onnellisuuden puolesta, oltava läsnä ja huolehdittava vähemmän muista jutuista, sillä joskus tätä sekuntia, josta nauttia, ei vain yksinkertaisesti ole enää olemassa. Piste.
Mikä on sinun tarinasi?
Äitini kirjoitti minulle joskus Aasiassa reissatessani sähköpostiviestissään ’ettei se maailmakaan hassumpi koulu ole’, enkä voisi asiaa itse koskaan paremmin uudelleenmuotoilla.
Tuolta reissulta oppineena en aio suunnitella tälläkertaa liikoja. Paluulippuakaan en omista!
Haluankin toimia sinulle perspektiivien, ajatusten, prinssitarinoiden sekä ideoiden suurlähettiläänä, jotta et jäätyisi saappaihisi täällä tuhansien järvien maassa ja unohtuisi harmahtuneen bussikansan joukkoon, jolle yksinkertainen hymynpilkahduskin on jo kummallinen asia.
Unohda tyystin tylsät ”täsä mää nyt oon, rusketuin vähä ja näin kaks laamaa” -päivittelyblogit ja viritä mielesi uuteen ajatuskehikköön. Lupaan haastaa blogissani sinut avartamaan elämänfilosofiaasi ja näkemyksiäsi maailmasta. Samalla sinä voit haastaa minua, vaikka ihan kettuillaksesi, tekemään jotain älytöntä reisullani jättämällä kommenttia osoitteessa http://blahdog.com/
Mutta siis mikä ihmeen Väli-Amerikka?
No se siinä Jenkkilän ja Eteläisen-Amurikan välissä.
Lennän Guatemala Cityyn. Tässä kaupungissa tapahtuu keskimäärin 16 murhaa päivittäin. Se tekee yhteensä 5840 vuodessa. Siis mitähän helvettiä?!
Herää kysymys: onko koko Suomen itsenäisessä historiassa KOSKAAN tapahtunut näin montaa henkirikosta?
Toivon hartaasti, etten pääse muistelemaan tätä reissua ’lämpimin mielin’ jo siellä reissun päällä.. Pufh. Näitä fiiliksiä ei kyl paljon jeesannut, kun ihan sattumalta lukasin Suomen ulkoasiainministeriön virallisen matkustustiedotteen mestoilta. Mutavyöryt, aktiiviset tulivuoret, hurrikaanit, rötökset, raiskaajat, rikolliset, tappajat ja riistäjät vaanivat jokaisen kulman takana. Meksikolainen sohvasurffarikin lähinnä tylytti, kun kerroin aikomuksistani lentää ’Guateen’ ja aloittaa reittini sieltä: ”Why? ….. You’re just gonna die there.”
Shit.
Onneksi tämä ei ole aivan koko totuus. Vaaralliseksi hekumoidun Guatemalan ja korkean rikollisuusasteen lisäksi Väli-Amerikka on melko tiukka paketti sellasia eksoottisen kauniita maita kuten Meksiko, Honduras, El Salvador, Belize, Costa Rica ja Panama. Mitä näitä nyt on.
Lämpöä ja rantaviivaa, españolia ja kulttuuria siis piisaa. Pikkuinen maapläntti on pullollaan kaikkea niistä sademetsien viidakoissa lymyävistä maya-inkkareista temppeleineen aina sinne reppureissajien majoittamaan postikortistakin tuttuun hiekkaranta/palmupuu/riippumatto-settinkiin asti.
Koitan päivitellä viikottain meininkejä. Ainakun on jotain oikeastikkin sanottavaa. Julkaisen täällä Iltalehden sivuilla ajatuksiani tasaiseen tahtiin suomeksi.
Ensimmäisen haasteeni olen jättänyt sinulle osoitteessa: http://blahdog.com/about/ Lukase, jos uskallat!
Toivon, että seuraisit menemisiäni myös siellä. Vain siellä minua on lupa haastaa tekemään jotain päätähuimaavan tyhmää. Samalla jaan sinulle kehittäviä ja eteenpäinvieviä haasteitani!
Toivo, pelko ja hurmio. Nämä tunteet myllertävät sisälläni ajatellessani tulevaa. Tää reissu tulee olemaan käännekohta mun tarinassa, niitä lämpimimpiä muistikuvia siellä vanhoilla päivillä. Jos ei siis tuu myrkkynuolesta kaulaan. 
-K the dog
karri.kilpelainen@gmail.com
http://blahdog.com/about/
Kuvalähteet järjestyksessä:
1. Someecards.com
http://static.someecards.com/someecards/usercards/MjAxMy1kMGM4ZjU5MDU2MDYzOWM5.png
2. Metapicture.com
http://themetapicture.com/comfort-zone/
3. Amuniversal.com
http://assets.amuniversal.com/f4e64c80a17d0130d0a2001dd8b71c47
4.Houstonpress.com
http://blogs.houstonpress.com/eating/Amurika-105023_500x315.jpg
5.Escapeofamerica.com
http://www.escapefromamerica.com/wp-content/uploads/2012/06/honduras1.jpg
6. Etsy.com
http://img1.etsystatic.com/000/0/5986811/il_570xN.288323197.jpg